Ne kaikki kliseet Strömsöstä ja menemisistä

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan. Vaikka tämän kesän ensimmäistä reissua oli suunniteltu niiiin hyvin, hartaudella, ajalla ja vaivalla, on maailman paraskin suunnittelija ja varautuja loppupeleissä voimaton luonnon omien suunnitelmien edessä. Ja ihan hyvä niin.

Tämän vuoden kesäloman ensimmäinen osa oli tarkoitus viettää Lapin keväästä/alkukesästä nauttien Pallas-Yllästunturin kansallispuiston maisemissa. Pääasiallisena tavoitteena oli kansallispuistoon ja sen lähiympäristöön tutustumisen ohessa legendaarisen Hetta-Pallas vaellusreitin kulkeminen "väärinpäin", eli Pallastunturin luontokeskukselta Hetan kylään. 

Kaikki oli niin valmista kuin vain voi olla. Rinkka oli purettu ja pakattu moneen kertaan tarkistuslistojen kanssa. Retkiruokia oli fundeerattu, kuivattu ja pussitettu lopputalvesta saakka. Reittisuunnitelma ja päiväetapit olivat selvät. Viikon loma ja auto varattu.

Taakse jää, Uudenmaan kaunis kesäsää

Kun lähtöpäivä viimein pikän ja hartaan odottamisen jälkeen koitti launtaina 6.6., ei edessä siintävä, kellon ympäri kestävä ajomatka harmittanut yhtään. Sen päässähän odottaisi Pallas! Ajovuoroja pariin kertaan vaihdellen matka eteni yllättävänkin sutjakkaasti ja kivuttomasti Pieksämäen ja Kajaanin kautta Ouluun. Isot tietyöt Oulun ja Tornion välillä meinasivat aiheuttaa turhautumista, kun matkaa tehtiin huimalla 50km tuntinopeudella useampia kymmeniä kilometrejä. Tietyötäkään ei kuitenkaan määräänsä enempää riittänyt, ja loppumatka Kolarin ja Muonion kautta Pallasjärven rantaan kulki joutuisasti. 

Jo matka tarjosi kiinnostavaa nähävää, koska en ole Perämeren ja Torniojoen maisemissa käynyt koskaan aikuisiällä. Omilla liikkuma-alueilla ei juuri isoja jokia näe, joten Torniojoen valtava koko ja koskipaikat etenkin näin tulva-aikaan olivat vaikuttava näky. Mielellään sitä muutenkin katseli jokivarren elämänmenoa, vanhoja sympaattisia taloja ja alkukesän ilta-auringossa torkkuvia pieniä lappilaiskyliä. 

Kun maisema sitten aivan loppumatkasta alkoi vaihtua alavasta jokilaakson vehreydestä tummiin metsiin ja puiden latvojen takana pilkottaviin, vielä osittain lumisiin tuntureihin, sydämessä läikähti. Oltiin tultu Tunturi-Lappiin!

Ensimmäinen yöpaikka odotti Pallasjärven rannassa. Olin bongannut Retkipaikka-blogista jo pari vuotta takaperin paikan nimeltä Punainenhiekka, ja halusin sen ehdottomasti nähdä. Koska Punaisenhiekan ranta kuului kansallispuiston alueeseen ja siellä oli autiotupa, huussi ja lyhyt matka autolta, oli se helppo paikka ensimmäiselle telttayölle. 

Huolestuttavia merkkejä ennakoitua haastavammista olosuhteista alkoi nousta esiin, kun kävimme tarkistamassa löytyisikö rannasta teltoille paikkaa. Maasto oli TODELLA märkää ja autiotuvan pihassa oli vielä pari lumikinosta. Lisäksi Pallasjärvi oli vasta irtautumassa jääpeitteestään, jäälauttoja kellui runsain määrin niin rannassa kuin ulapallakin. Järven vesi oli myös todella korkealla, ja varsinaista rantahiekkaa oli näkyvillä vain ohut kaistale. Kaunishan tuo paikka oli, siitä ei pääse mihinkään. Ilta-aurinko teki maisemasta kullanhohtoisen ja järven toisella puolella kohosivat lumen täplittämät tunturit. Vielä epätodellisemmaksi olo kävi, kun jäisestä järvestä alkoi nousta paksua sumua, joka muutti maiseman utuiseksi ja pehmensi kaikki ääriviivat.

Nukkumaan ei olisi malttanut mennä sitten millään, mutta nopean iltapalan ja enimmäkseen kuivan telttapaikan löytämisen jälkeen pitkä päivä alkoi vaatia veronsa. Aikomuksissa oli myös startata varsinainen vaellus seuraavana päivänä, joten unelle oli tarvetta jo käytännönkin syistä. Pussiin siis ja unten maille.