5/40 - Nuuksio

Nuuksio on jotenkin aina ollut mystisesti yhtä aikaa liian lähellä ja liian kaukana. Liian lähellä, jotta sinne tulisi lähdettyä niinä harvoina kertoina kun auto on käytettävissä. Ja liian kaukana, jotta sinne viitsisi lähteä seikkailemaan julkisen liikenteen voimin. Seliseli, jälkimmäisessä ei ole kyse mistään muusta kuin omasta laiskuudesta ja mukavuudenhalusta.

Syyskuun loppupuolella kävi niin onnekkaasti, että saatavilla oli auto, vapaa viikonloppu ja hyvä sää. Otinkin siis itseäni niskasta kiinni ja hurautin perjantaina heti töiden loputtua kohti metsää. Pikapysäys ja evästäydennys Veikkolassa, ja seitsemän aikoihin oli auto parkissa Valklammentiellä. Ilta alkoi hämärtyä kovaa vauhtia, joten ei muuta kuin töppöstä toisen eteen ja kohti yöpaikaksi valikoitunutta Saarilampea.

Matka ei onneksi ollut pitkä ja luonnonvaloa riitti vielä sen verran, ettei tarvinnut kaivaa otsalamppua esiin. Puolivälin paikkeilla oli pakko pysähtyä ihailemaan iltahämärässä lepäävää Saarilampea, ja vain hetkeä myöhemmin alkoi ilmasta takavasemmalta kuulua outoa huminaa. Humina voimistuu täriseväksi suhinaksi, kun yksinäinen laulujoutsen liitää lähes suoraan ylitse ja laskeutuu lammelle. Noin lähelle laulujoutsenta en muista koskaan päässeeni, ja kyllä vaan oli upeaa katsottavaa kun tuo vitivalkoinen lintu saapui valaisemaan sinertävän hämärää metsälampea.

Leiri saatiin pystyyn juuri ja juuri ennen pimeän laskeutumista kahdeksan aikoihin. Saarijärvellä oli pari muutakin seuruetta, jotka itstuivat tulistelemassa saapuessani. Valmiille nuotiolle oli mukava istahtaa lämmittelemään ja laittelemaan iltapalaa. Tulilla istuessa vierähtikin useampi tunti, ja kun älysin nostaa katseen ylös liekeistä paljastui pään päältä uusi luontoelämys. Ilma oli selkeytynyt ihan huomaamatta, ja syyskuun sysimusta taivas oli täynnä tähtiä. 

Telttaan ryömiessä päätinkin jättää oven auki ja hilasin itseni aivan teltan suuaukolle, jotta saatoin ihailla yläpuolella avautuvaa äärettömyyttä vielä mukavasti makuupussin uumenista. 

Onnellisen toukan asana

Yö sujui varsin mukavasti, vaikka vilu meinasi aamuyöstä iskeä. Loppujen lopuksi vetelin sikeitä lähes yhdeksään asti ennen kuin viimein vaivauduin mönkimään ulos pussista ja teltasta aurinkoiseen syysaamuun. Keli ei olisi voinut olla parempi! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämmitti ilman nopeasti. Tulipaikalla oli kuhinaa, kun muut yötä olleet olivat jälleen kerran ennen minua hereillä ja aamupalan laitossa. 

Aamu sujuu verkkaisesti ilman mitään turhaa höösäämistä. Vedet pannuun ja tulille, kahvia kuksaan ja aamupalaksi puuroa ja pipareita. Mitä pidemmälle aamupäivä etenee, sitä enemmän liikennettä Saarijärvelle saapuu. Tulipaikan ohi kulkee useampi koiran ulkoiluttaja ja tulipaikalle saapuu makkaranpaistoon parikin perhettä pienten lasten kanssa. Kun olen itse tekemässä lähtöä ja pakkailen rinkkaa, tupsahtaa paikalle iso lauma varttuneemman puoleisia saksalaisia turisteja oppaan kanssa. Sivukorvalla kuuntelen, kuinka opas heille kertoilee Suomen luonnosta, retkeilystä ja jokamiehenoikeuksista.

Edellisen illan reitti autolta Saarijärvelle oli osa Klassarinkierrosta, 3,9km mittaista rengasreittiä. Päätinkin kävellä reitin loppuosan takaisin autolle, ja se kyllä kannatti. Klassarinkierros tarjoili lyhyen matkan aikana paljon erilaista maastoa ja nähtävää lampien rannoista Klassarinkallion näköaloihin.

Päivä oli vielä nuori kun autolle saavuin ja mieli teki jatkaa kuljeskelua kotiinpaluun sijaan. Tilanne parkkipaikalla aiheutti kuitenkin tarvetta pienelle tuumaustauolle, koska siinä missä parkkipaikka oli ollut illalla lähes autio, oli siellä nyt ruuhkaa kuin Kalkutan keskustassa. Jokaikinen paikka oli varattu ja lisää yritteliäitä ulkoilijoita saapui jatkuvana letkana kärkkymään vapautuvaa tilaa. 

Koska tilanne oli näin tukkoinen jopa hiljaisemmaksi väitetyllä länsipuoliskolla, päätin etten edes halua lähteä ryysimään suositun Haukkalammen seuduille.

Suuntimat selvillä, hoplaa!

Seuraavaksi etapiksi valikoituikin Siikaniemen parkkipaikka, josta pääsisi parillekin eri reitille fiiliksen mukaan. Matkalla Valklammentieltä Siikaniemeen sain yllättäen ruksittua yhden kohdan bucket listiltäni, kun havaitsin tien varressa nuoren aasialaisen pariskunnan peukalot pystyssä. Autossa oli tilaa eikä minulla kiirettä, joten sen enempiä miettimättä pysäytin tien sivuun ja rullasin ikkunan alas. Kohtelias nuori mies tiedusteli mihin päin olin menossa, heillä oli yrityksenä päästä lähimmän ison tien varteen josta kulkisi bussi takaisin Helsinkiin. Suunnitelmamme osuivat yksiin, joten pariskunta hyppäsi takapenkille ja lähdimme kohti Veikkolaa. 

Matkan aikana niitä näitä jutellessa selvisi että pari oli Japanista ja he olivat tulleet Suomeen häämatkalleen. Ensimmäisenä etappina toimi Helsinki ja alkuviikosta he olivat lähdössä kohti Lappia revontulia bongaamaan. Kun pääsimme isolle tielle ja jätin heidät bussipysäkille kymmenien kiitosten saattelemana, oli jotenkin tosi hyvä mieli. Kovin harvoin sitä loppujen lopuksi tulee autettua ihan tuntemattomia, etenkään tällaisella tavalla joka helpotti heidän päiväänsä todella paljon. 

Hyvillä mielin olikin mukava jatkaa omaa sooloseikkailua Siikaniemeen ja Soidinkierrokselle. Soidinkierros kulki mukavan helpossa, pääosin kallioisessa maastossa ja tarjoili näkymiä Soidinsuolle. Toistaiseksi ornitologia ei ole löytänyt tietään suurimpien kiinnostuksenkohteideni listaan, mutta kevätmuuttojen aikaan suolla olisi varmasti paljon mielenkiintoista kiikaroitavaa.

Sienestäjiä tulikin bongailtua kaikkien muiden lajien edestä. Metsät n. kilometrin säteellä Siikaniemestä olivat täynnä pyllyt pystyssä puskassa kyntäviä setiä, tätejä, mummoja, pappoja, perheitä ja nuorisolaisia. Tuon viikonlopun jäljiltä tuon metsän sienet olivat varmasti harvemmassa kuin Uuno Turhapuron hampaat.

Soidinkierrokselta erkani yhdysreitti Kaarniaispolulle, ja päätin käydä kiertämässä myös sen kun nyt kerran niillä suunnilla liikuin. Yhdysreitti oli todella mukavaa kuljettavaa! Matkalla oli pieni Kaislampi jonka rantaa polku kulki, sekä pitkospuita ja kalliopolkua. Itse kaarniaispolku aiheuttikin sitten hieman päänvaivaa. Joko olen silmälasien hankinnan tarpeessa tai muuten vain turhan hajamielinen, mutta polun seuraaminen osoittautui todella hankalaksi. Polun varrella oli jonkinlaista tietyömaata tai vastaavaa, joten en tiedä olivatko reittimerkit hukkuneet työmaamylläkän sekaan vai mikä homma. 

Hyvän tovin paikoillani pyörittyäni ja eri vaihtoehtoja kokeiltuani löysin vihdoin takaisin polulle ja matka jatkui takaisin lähtöpaikkaa. Metsässä vastaan tuli vanhempi herrasmies, joka esitteli ylpeänä sienisaalistaan ja kyseli olenko itse kova sienestäjä. Tälläkään taidolla ei voida vielä pahemmin kehuskella, kyvyt riittävät pitkälti kantarellin, suppilovahveron ja kärpässienen tunnistamiseen. Aikeissa on kuitenkin kehittyä myös tässä lajissa, koska sienien syömäpuolessa olen toistaiseksi huomattavasti lahjakkaampi.

Pidin eväsleivän mittaisen tauon Kaislammen rannalla, kun rantakalliosta löytyi sopiva retkuilijan mentävä kolo. Siinä lepäillessä oli niin mukava ja virkistynyt olo, että tuli kiiteltyä itseään sitä että retkelle tuli lähdettyä. Nuuksio jäikin vuoden viimeiseksi pidemmäksi reissuksi, mutta eipä tuo niin haitannut koska tästä jäi todella hyvä maku suuhun.